Kun vuonna 2009 astuin ensimmäisen kerran lentokoneeseen, edessä pidempi lentopätkä, sain uuden ystävän - lentopelon.
Tai oikeastaan uskon lentopelon olleen mulla oikeastaan lähes aina. Muistan, kun ollessani lapsi porukat suunnittelivat koko perheen etelänreissua. Kaikki tyssäsi kuitenkin siihen, kun satuin vilkaisemaan televisiosta jotakin mainiota lento-onnettomuuselokuvaa, jossa lumiseen vuoristoon päin persettä laskeutuneet lomalaiset tyyliin söivät toisiaan ja onnettomuudessa menehtyneitä kanssamatkustajia. Hysteriani takia päätimme lähteä ruotsinristeilylle.
Sitten vuonna 2009 tarjoutui loistotilaisuus päästä Havaijille. Tiedossa oli siis parinkymmenen tunnin lento, sisältäen parit vaihdokset. Mä en edes ehtinyt pelätä lentämistä, kun reissunsuunnitteluvaiheesta toteutukseen meni pari hassua kuukautta. Pystyin kumoamaan jännityksen faktatiedoilla, tyyliin "lentäminen on turvallisin tapa matkustaa" & "autoilussa on suuremmat riskit, kuin lentämisessä". Esimmäinen pätkä Heathrow'n lentokentälle meni ihan jees, taisin nukkua melkein koko lennon. Sitten alkoi mun henkilökohtainen helvetti.
Mä en enää muista missä järjestyksessä asiat meni, mutta kaiken kaikkiaan lentäminen alkoi pelottaa joka vaihdossa enemmän. Jonnekin päin lentäessä mun paikkani oli toisella puolella valtavaa konetta - joo, kattokaa ku mä istun jonkun vieraan äijän vieressä samalla, kun se helvetin metallipötkö vetää pilvissä MEREN YLI! Näin sieluni silmin, kuinka kone ottaa nokalleen suunnan kohti merenpohjaa, enkä pysty edes hyvästelemään Petjaa, vain jonkun läppäriään naputtelevan jenkin. Onneksi sattui niin jumalaton mäihä, että Petjan viereinen paikka jäi tyhjäksi, jolloin liukenin hyvin nopeasti sinne suuntaan.
Olikohan kyseessä kotimatka, kun saimme istua 13 tunnin lennosta reippaat 10 tuntia vyöt kiinni, koska se helvetin alumiinituubi heilui suht vallattomasti Amerikan yllä olevien "pikkupyörremyrskyjen" takia. Oikeasti silloin mä ajattelin, että mä tarvin jotain rauhoittavaa tai mä hyppään ihan vapaaehtoisesti ikkunasta. Valot laitettiin pois, kapteeni kuulutteli silloin tällöin, että kaikki on okei, lentoemännän tarjoiluvaunut kaatui heilahduksessa, oli saatanan kylmää, hiljaista ja pimeää. En uskaltanut käydä edes pissalla, kun ajattelin kuinka järkyttävää olisi istua pienessä wc:ssä lentokoneen paiskautuessa johonkin vuoristoon.
Mulla kun mielikuvitusta riittää, mä saan helposti itseni lietsottua paniikkiin. Eräs laskeutuminen jostain syystä meni multa ohi, ja luulin että olimme edelleen ilmassa. Kuiskutin raivopaniikissa Petjalle, että miksä saatana tätä vaivaa, kun tää paska tärisee ihan jumalattomasti, että tajuatsä, että nyt me kuollaan. Petja katsoi mua todella kyllästyneesti ja totesi: "katoppas ikkunasta ulos." Siellähän me oltiin, nätisti laskeuduttu lentokentälle.
Pitäisi lähteä johonkin reissuun siedättämään itseään. Mä en tätä pelkoa miksikään fobiaksi kutsuisi, kuitenkin kykenen ajattelemaan, että voisin lentää jokusen tunnin matkan ja pystyn astumaan sinne koneeseen ilman nappeja. Mutta kyllä se hetki, kun kone ottaa nokan ylös, on jotain niin järkyttävän kamalaa, että siinä vaiheessa faktat ei auta. Tiedän, että todennäköisemmin mut murhattaisiin omaan sänkyyni, kuin kuolisin lento-onnettomuudessa ja että tosiaankin lentäminen on maailman turvallisin keino matkustaa. Riski kuolla työmatkallani on valtavasti suurempi kuin se, että ruumiini lilluisi Atlantissa polttoaineen loppumisen vuoksi. Silti se nousu ottaa aika koville. Petja tuskin enää haluaa koskaan lähteä mun kanssa mihinkään, kiitos mun "jos kuollaan, kuollaan yhdessä"-mantran takia.
Kyllä mä ajattelin, että pamautan lentäen tässä vielä tämän vuoden puolella johonkin ihan lähelle, vaikka sitten saatana Ruotsiin. Ihan vaan, että saisi taas tuntumaa siihen lentämiseen. Ei meinaan meidän kahden vuoden takainen lento Lontooseenkaan ollut mulle kovin helppo nakki - lyhyestä lentomatkastaan huolimatta: "Joo apua, onko toi meri, miks me ollaan näin alhaalla, hei ihan oikeesti, miks me lennetään näin matalalla, apua siis jos tää nyt tippuu, niin me paiskaudutaan tonne kuoliaaksi sitten, ei helvetti VOISITKO EDES OTTAA KÄDESTÄ KIINNI". Että jos ennen lentoa ei pelota, niin kyllä mun seurassa alkaa jo vähän hiipiä pelko perseeseen.
Mikä ihme siinä lentämisessä on? Se ei ole varsinaisesti epämiellyttävää, kuin pari sekuntia noustessa ja laskeutuessa, saa vain maata pehmeillä penkeillä, katsoa leffoja, lukea, syödä ja nukkua vailla huolen häivää. Onko syynä se tieto, että nyt mennään sitten ihan luonnottoman korkealla ja kovaa? Vai se, että tilannetta ei itse pysty hallitsemaan? Autossa voi huutaa kuskille halutessaan, että jätä mut tähän, mutta tuolla sä et edes tiedä, mitä herra Lentokapteeni puuhastelee kopissaan. Vai onko ihmiset (mukaan lukien minä) niin pässejä, että kuvittelevat autolla ajamisen motarilla sataakahtakymppiä yhdistettynä huulipunan laittoon, puhelimessa puhumiseen ja take away-kahvin juomiseen olevan jotenkin turvallisempi vaihtoehto?
Omia lentopelkokokemuksiaan saa jakaa!
Tai oikeastaan uskon lentopelon olleen mulla oikeastaan lähes aina. Muistan, kun ollessani lapsi porukat suunnittelivat koko perheen etelänreissua. Kaikki tyssäsi kuitenkin siihen, kun satuin vilkaisemaan televisiosta jotakin mainiota lento-onnettomuuselokuvaa, jossa lumiseen vuoristoon päin persettä laskeutuneet lomalaiset tyyliin söivät toisiaan ja onnettomuudessa menehtyneitä kanssamatkustajia. Hysteriani takia päätimme lähteä ruotsinristeilylle.
Sitten vuonna 2009 tarjoutui loistotilaisuus päästä Havaijille. Tiedossa oli siis parinkymmenen tunnin lento, sisältäen parit vaihdokset. Mä en edes ehtinyt pelätä lentämistä, kun reissunsuunnitteluvaiheesta toteutukseen meni pari hassua kuukautta. Pystyin kumoamaan jännityksen faktatiedoilla, tyyliin "lentäminen on turvallisin tapa matkustaa" & "autoilussa on suuremmat riskit, kuin lentämisessä". Esimmäinen pätkä Heathrow'n lentokentälle meni ihan jees, taisin nukkua melkein koko lennon. Sitten alkoi mun henkilökohtainen helvetti.
Mä en enää muista missä järjestyksessä asiat meni, mutta kaiken kaikkiaan lentäminen alkoi pelottaa joka vaihdossa enemmän. Jonnekin päin lentäessä mun paikkani oli toisella puolella valtavaa konetta - joo, kattokaa ku mä istun jonkun vieraan äijän vieressä samalla, kun se helvetin metallipötkö vetää pilvissä MEREN YLI! Näin sieluni silmin, kuinka kone ottaa nokalleen suunnan kohti merenpohjaa, enkä pysty edes hyvästelemään Petjaa, vain jonkun läppäriään naputtelevan jenkin. Onneksi sattui niin jumalaton mäihä, että Petjan viereinen paikka jäi tyhjäksi, jolloin liukenin hyvin nopeasti sinne suuntaan.
Olikohan kyseessä kotimatka, kun saimme istua 13 tunnin lennosta reippaat 10 tuntia vyöt kiinni, koska se helvetin alumiinituubi heilui suht vallattomasti Amerikan yllä olevien "pikkupyörremyrskyjen" takia. Oikeasti silloin mä ajattelin, että mä tarvin jotain rauhoittavaa tai mä hyppään ihan vapaaehtoisesti ikkunasta. Valot laitettiin pois, kapteeni kuulutteli silloin tällöin, että kaikki on okei, lentoemännän tarjoiluvaunut kaatui heilahduksessa, oli saatanan kylmää, hiljaista ja pimeää. En uskaltanut käydä edes pissalla, kun ajattelin kuinka järkyttävää olisi istua pienessä wc:ssä lentokoneen paiskautuessa johonkin vuoristoon.
Mulla kun mielikuvitusta riittää, mä saan helposti itseni lietsottua paniikkiin. Eräs laskeutuminen jostain syystä meni multa ohi, ja luulin että olimme edelleen ilmassa. Kuiskutin raivopaniikissa Petjalle, että miksä saatana tätä vaivaa, kun tää paska tärisee ihan jumalattomasti, että tajuatsä, että nyt me kuollaan. Petja katsoi mua todella kyllästyneesti ja totesi: "katoppas ikkunasta ulos." Siellähän me oltiin, nätisti laskeuduttu lentokentälle.
Pitäisi lähteä johonkin reissuun siedättämään itseään. Mä en tätä pelkoa miksikään fobiaksi kutsuisi, kuitenkin kykenen ajattelemaan, että voisin lentää jokusen tunnin matkan ja pystyn astumaan sinne koneeseen ilman nappeja. Mutta kyllä se hetki, kun kone ottaa nokan ylös, on jotain niin järkyttävän kamalaa, että siinä vaiheessa faktat ei auta. Tiedän, että todennäköisemmin mut murhattaisiin omaan sänkyyni, kuin kuolisin lento-onnettomuudessa ja että tosiaankin lentäminen on maailman turvallisin keino matkustaa. Riski kuolla työmatkallani on valtavasti suurempi kuin se, että ruumiini lilluisi Atlantissa polttoaineen loppumisen vuoksi. Silti se nousu ottaa aika koville. Petja tuskin enää haluaa koskaan lähteä mun kanssa mihinkään, kiitos mun "jos kuollaan, kuollaan yhdessä"-mantran takia.
Kyllä mä ajattelin, että pamautan lentäen tässä vielä tämän vuoden puolella johonkin ihan lähelle, vaikka sitten saatana Ruotsiin. Ihan vaan, että saisi taas tuntumaa siihen lentämiseen. Ei meinaan meidän kahden vuoden takainen lento Lontooseenkaan ollut mulle kovin helppo nakki - lyhyestä lentomatkastaan huolimatta: "Joo apua, onko toi meri, miks me ollaan näin alhaalla, hei ihan oikeesti, miks me lennetään näin matalalla, apua siis jos tää nyt tippuu, niin me paiskaudutaan tonne kuoliaaksi sitten, ei helvetti VOISITKO EDES OTTAA KÄDESTÄ KIINNI". Että jos ennen lentoa ei pelota, niin kyllä mun seurassa alkaa jo vähän hiipiä pelko perseeseen.
Mikä ihme siinä lentämisessä on? Se ei ole varsinaisesti epämiellyttävää, kuin pari sekuntia noustessa ja laskeutuessa, saa vain maata pehmeillä penkeillä, katsoa leffoja, lukea, syödä ja nukkua vailla huolen häivää. Onko syynä se tieto, että nyt mennään sitten ihan luonnottoman korkealla ja kovaa? Vai se, että tilannetta ei itse pysty hallitsemaan? Autossa voi huutaa kuskille halutessaan, että jätä mut tähän, mutta tuolla sä et edes tiedä, mitä herra Lentokapteeni puuhastelee kopissaan. Vai onko ihmiset (mukaan lukien minä) niin pässejä, että kuvittelevat autolla ajamisen motarilla sataakahtakymppiä yhdistettynä huulipunan laittoon, puhelimessa puhumiseen ja take away-kahvin juomiseen olevan jotenkin turvallisempi vaihtoehto?
Omia lentopelkokokemuksiaan saa jakaa!
 |
| Palkinto pelkäämisestä oli kuitenkin aika loistava! |