Musta on alkaut tuntua, että nuoret naiset jakautuu nykyään pääsääntöisesti kahteen ryhmään; niihin, jotka ei kumppaniinsa luota paskaakaan ja sitten näihin, jotka luottaa vähän liikaakin.
"Ei mun kulta koskaan pettäis", "Mä ja rakas ollaan koettu niin paljon, että meitä ei erota mikään", "Mun poikaystävä ei onneks oo sellanen sika!" ja lässynlää. Ja sitten parin kuukauden päästä itketään, kun sillä hunajapupulla onkin FB täynnä viestiketjuja toisten naisten kanssa tai jokin järkyttävä valhevyyhti alkaa aueta puolivahingossa. Mä nyt vaan en usko, että täydellistä ihmistä tai parisuhdetta on olemassa.
On eri asia luottaa kumppaniin, kuin luottaa sokeasti. Kyllä mulla on ainakin pieni varaus; eihän koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Ja miksi pettämis- ja avioerotilastot kasvavat koko ajan, jos kerran kenenkään rakkauspakkaus ei koskaan tekisi paskamaisesti? On fiksua realisimia ja itsensä suojelemista hyväksyä se fakta, että ketään ei voi tuntea 100-prosenttisesti, eikä tulevaisuuteen voi nähdä.
Otan oman suhteeni esimerkiksi. Petja on hyvinkin luotettava (mitä ny kelloo ei osaa ja aina matkoihin tulee mutkia...) ja rehellinen ihminen, mutta eihän kukaan tiedä mikä on tilanne viiden vuoden kuluttua. Mistä minä tiedän, jos sillä vaikka napsahtaa päässä ja hankkii haaremin? Vastaan kävelee elämän nainen ja huomaakin, että Jennihän on ihan perseestä? Tai muuten vaan joku aamu paukauttaa, että kerääppä ämmä heikot luusi ja lähe lätkimään? Mistä helvetistä sen tietää? Ihmiset muuttuu, tilanteet muuttuu ja maailma muuttuu. Kenellä tahansa voi tulla joskus mitta täyteen, myös sillä omalla kullalla. Tai itsellä. Harvallapa meistä on ennustajanlahjoja tai edes kristallipalloa.
En mä tarkoita, että täytyisi hysteerisesti odottaa eroa, pettämistä, valhekuvioita ja massiivisia kaksoiselämäpaljastuksia ja pitää koko ajan kumppaniin pieni välimatka. Tai ryhtyä kyttäämään. Mutta se tosiasia kannattaa muistaa, että ei elämä mene aina niin kuin halutaan. Unelmaparitkin eroaa, vuosikymmenten avioliitot voi kaatua, eikä tunteitaan voi hallita. Silmät ummessa "ME OLLAAN IKUISESTI YHDESSÄ JA ONNEKS MUN KULTUPUSSUKKA EI KOSKAAN PETTÄIS/VALEHTELIS/KUSETTAIS/FEIDAIS"-läpäläpättäminen ja oman suhteen täydellisyyden nimiin vannominen on mun mielestä hyvinkin naiivia. Siinä ollaankin aika paskamaisessa tilanteessa, jos on koko pienen elämänsä uskonut ja luottanut satasella johonkin häntäheikkiin.
Konkreettisesti me hoidetaan meidän suhteessa tämä asia omalla materialla. Eli minä en puoliksi mitään isompaa suostu ostamaan; jos ero tulee, en todellakaan jaksa tapella jostain sohvasta tai ryhtyä puolittamaan ruokapöytää moottorisahalla. Silloin on todennäköisesti muutakin ajateltavaa, mikäli sellainen eronhetki tulee. Moni sanoo "hyi kuinka karu ajatusmaailma", mutta mulle se tuo yksinkertaisesti turvallisuudentunteen. Vaikka se fakta on tavallaan koko ajan läsnä, että jompi kumpi voi vaan sanoa hastalavista beibi ja ottaa kassinsa, niin en koe sitä ahdistavana tai karuna. Koen sen käytännönjärkenä ja tulevaisuuden turvana.
"Mä voin maksaa tän kaapin, niin jos erotaan ni ei tarvi alkaa halkomaan, eihän meillä oo edes kirvestä, heh heh"-tyylinen vitsailu on meille hyvinkin tyypillistä paskaläppää. Mua ahdistaisi suunnattomasti, jos meidän suhde olisi "ollaan ikuisesti yhdessä, eikä koskaan erota"-lässynläätä. Sehän on saatana melkein valehtelemista! Eihän kumpikaan voi yksinkertaisesti tietää mikä on tilanne kymmenen vuoden päästä, hyvä jos huomisesta osaa jotain sanoa. Voihan ne kumppanin sikamaiset piirteet tulla ilmi vasta myöhemmin; tuskinpa kukaan suhteen alkuvaiheessa suoraan sanoo olevansa täysin epäluotettava ja paska kaveri.
Se, että tietää jonkun asian olevan mahdollista, ei tarkoita, että se on todennäköistä. Käytänhän mä turvavyötäkin, enkä silti kolaria odota.
![]()
"Ei mun kulta koskaan pettäis", "Mä ja rakas ollaan koettu niin paljon, että meitä ei erota mikään", "Mun poikaystävä ei onneks oo sellanen sika!" ja lässynlää. Ja sitten parin kuukauden päästä itketään, kun sillä hunajapupulla onkin FB täynnä viestiketjuja toisten naisten kanssa tai jokin järkyttävä valhevyyhti alkaa aueta puolivahingossa. Mä nyt vaan en usko, että täydellistä ihmistä tai parisuhdetta on olemassa.
On eri asia luottaa kumppaniin, kuin luottaa sokeasti. Kyllä mulla on ainakin pieni varaus; eihän koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Ja miksi pettämis- ja avioerotilastot kasvavat koko ajan, jos kerran kenenkään rakkauspakkaus ei koskaan tekisi paskamaisesti? On fiksua realisimia ja itsensä suojelemista hyväksyä se fakta, että ketään ei voi tuntea 100-prosenttisesti, eikä tulevaisuuteen voi nähdä.
Otan oman suhteeni esimerkiksi. Petja on hyvinkin luotettava (mitä ny kelloo ei osaa ja aina matkoihin tulee mutkia...) ja rehellinen ihminen, mutta eihän kukaan tiedä mikä on tilanne viiden vuoden kuluttua. Mistä minä tiedän, jos sillä vaikka napsahtaa päässä ja hankkii haaremin? Vastaan kävelee elämän nainen ja huomaakin, että Jennihän on ihan perseestä? Tai muuten vaan joku aamu paukauttaa, että kerääppä ämmä heikot luusi ja lähe lätkimään? Mistä helvetistä sen tietää? Ihmiset muuttuu, tilanteet muuttuu ja maailma muuttuu. Kenellä tahansa voi tulla joskus mitta täyteen, myös sillä omalla kullalla. Tai itsellä. Harvallapa meistä on ennustajanlahjoja tai edes kristallipalloa.
En mä tarkoita, että täytyisi hysteerisesti odottaa eroa, pettämistä, valhekuvioita ja massiivisia kaksoiselämäpaljastuksia ja pitää koko ajan kumppaniin pieni välimatka. Tai ryhtyä kyttäämään. Mutta se tosiasia kannattaa muistaa, että ei elämä mene aina niin kuin halutaan. Unelmaparitkin eroaa, vuosikymmenten avioliitot voi kaatua, eikä tunteitaan voi hallita. Silmät ummessa "ME OLLAAN IKUISESTI YHDESSÄ JA ONNEKS MUN KULTUPUSSUKKA EI KOSKAAN PETTÄIS/VALEHTELIS/KUSETTAIS/FEIDAIS"-läpäläpättäminen ja oman suhteen täydellisyyden nimiin vannominen on mun mielestä hyvinkin naiivia. Siinä ollaankin aika paskamaisessa tilanteessa, jos on koko pienen elämänsä uskonut ja luottanut satasella johonkin häntäheikkiin.
Konkreettisesti me hoidetaan meidän suhteessa tämä asia omalla materialla. Eli minä en puoliksi mitään isompaa suostu ostamaan; jos ero tulee, en todellakaan jaksa tapella jostain sohvasta tai ryhtyä puolittamaan ruokapöytää moottorisahalla. Silloin on todennäköisesti muutakin ajateltavaa, mikäli sellainen eronhetki tulee. Moni sanoo "hyi kuinka karu ajatusmaailma", mutta mulle se tuo yksinkertaisesti turvallisuudentunteen. Vaikka se fakta on tavallaan koko ajan läsnä, että jompi kumpi voi vaan sanoa hastalavista beibi ja ottaa kassinsa, niin en koe sitä ahdistavana tai karuna. Koen sen käytännönjärkenä ja tulevaisuuden turvana.
"Mä voin maksaa tän kaapin, niin jos erotaan ni ei tarvi alkaa halkomaan, eihän meillä oo edes kirvestä, heh heh"-tyylinen vitsailu on meille hyvinkin tyypillistä paskaläppää. Mua ahdistaisi suunnattomasti, jos meidän suhde olisi "ollaan ikuisesti yhdessä, eikä koskaan erota"-lässynläätä. Sehän on saatana melkein valehtelemista! Eihän kumpikaan voi yksinkertaisesti tietää mikä on tilanne kymmenen vuoden päästä, hyvä jos huomisesta osaa jotain sanoa. Voihan ne kumppanin sikamaiset piirteet tulla ilmi vasta myöhemmin; tuskinpa kukaan suhteen alkuvaiheessa suoraan sanoo olevansa täysin epäluotettava ja paska kaveri.
Se, että tietää jonkun asian olevan mahdollista, ei tarkoita, että se on todennäköistä. Käytänhän mä turvavyötäkin, enkä silti kolaria odota.
