Mä olen about maailman paskin sukulainen, perheenjäsen, ystävä ja kumppani. Ei, mä en ole dramaattisesti haastanut riitaa sukujuhlissa tai puhunut ilkeämielisesti ystävilleni polttaen sillat. En ole tehnyt mitään pahaa kenellekään läheiselleni tahallisesti. Sepä se, kun enpä ole tehnyt mitään hyvääkään.
Mä myönnän! En käy kylässä, en soittele äidille, en vietä aikaa ystävien kanssa tai vie kummipoikia eläintarharetkille. En laita joulukortteja, änkeä kahville, kutsu kylään tai osoita kiinnostusta. Moni läheiseni varmaan on jo ylipäätään unohtanut mun olemassaoloni tai vähintäänkin loukkaantunut mun välinpitämättömältä vaikuttavasta käytöksestä. Mutta kun se ei ole niin mustavalkoista.
Kyse ei ole siitä, etteikö mua kiinnostaisi ystävät ja sukulaiset - päinvastoin, perheeni on mulle ehdoton ykkösjuttu ja tärkeitä ihmisiä lähipiirissä on yllin kyllin. Mä vaan en jaksa treffailla, soitella tai kyläillä. Musta tuntuisi kidutukselta kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen tai vaihtoehtoisesti viikon ainoana vapaapäivänä lähteä vetämään sukulaisrundia ja kahvitella kaikki toverit läpi ihan vain kohteliaisuussyistä. Mä en vain ole sellainen ihminen alkuunkaan, joka haluaisi käyttää energiansa painaen peräsuoli pitkänä pitkin kyliä pullavadilta toiselle, pakon sanelemana.
Haluaisin pitää kaikki ihmissuhteeni vapaaehtoisuuteen perustuvina, enkä pakkopullana. Mä en halua soittaa ihmiselle ainoastaan siksi, että meissä nyt virtaa sama veri tai että me nyt ollaan tunnettu kymmenen vuotta. Enkä mä halua, että kukaan joutuu katselemaan kahvipöydässä mun nuukahtanutta ja vastentahoista olemusta, joka vilkuilee kelloa kotisohva mielessään. Mä haluan soittaa, kyläillä, olla yhteydessä ja treffata silloin, kun se on molemmille osapuolille mielekästä. Jos joku sen kokee henkilökohtaisena loukkauksena,niin voivoi.
Mun pointti on se, että mä voin tykätä ja olla kiinnostunut ihmisistä, vaikka mä en symbioosissa heidän kanssaan eläisikään tai lähettelisi nimipäiväkortteja ja soittelisi liibalaaba-puheluja ihan muuten vaan. Mulle sellaiset asiat eivät ole luontevia tapoja pitää yllä minkäänlaista ihmissuhdetta ja mä ahdistun suunnattomasti, jos mun oletetaan lähetävän ainoana pienenä vapaahetkenä (jolloin saisin vetää college-asussa jäätelöä sohvalla aivan yksinäni) kolmenkytä kilsan päähän juomaan kupin kahvia ja näyttäytymään, että jep, olen elossa edelleen.
Olenko mä kylmänkiskoinen ja sydämetön ihminen, vai onko tää ihan inhimillistä?
![]()
Mä myönnän! En käy kylässä, en soittele äidille, en vietä aikaa ystävien kanssa tai vie kummipoikia eläintarharetkille. En laita joulukortteja, änkeä kahville, kutsu kylään tai osoita kiinnostusta. Moni läheiseni varmaan on jo ylipäätään unohtanut mun olemassaoloni tai vähintäänkin loukkaantunut mun välinpitämättömältä vaikuttavasta käytöksestä. Mutta kun se ei ole niin mustavalkoista.
Kyse ei ole siitä, etteikö mua kiinnostaisi ystävät ja sukulaiset - päinvastoin, perheeni on mulle ehdoton ykkösjuttu ja tärkeitä ihmisiä lähipiirissä on yllin kyllin. Mä vaan en jaksa treffailla, soitella tai kyläillä. Musta tuntuisi kidutukselta kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen tai vaihtoehtoisesti viikon ainoana vapaapäivänä lähteä vetämään sukulaisrundia ja kahvitella kaikki toverit läpi ihan vain kohteliaisuussyistä. Mä en vain ole sellainen ihminen alkuunkaan, joka haluaisi käyttää energiansa painaen peräsuoli pitkänä pitkin kyliä pullavadilta toiselle, pakon sanelemana.
Haluaisin pitää kaikki ihmissuhteeni vapaaehtoisuuteen perustuvina, enkä pakkopullana. Mä en halua soittaa ihmiselle ainoastaan siksi, että meissä nyt virtaa sama veri tai että me nyt ollaan tunnettu kymmenen vuotta. Enkä mä halua, että kukaan joutuu katselemaan kahvipöydässä mun nuukahtanutta ja vastentahoista olemusta, joka vilkuilee kelloa kotisohva mielessään. Mä haluan soittaa, kyläillä, olla yhteydessä ja treffata silloin, kun se on molemmille osapuolille mielekästä. Jos joku sen kokee henkilökohtaisena loukkauksena,niin voivoi.
Mun pointti on se, että mä voin tykätä ja olla kiinnostunut ihmisistä, vaikka mä en symbioosissa heidän kanssaan eläisikään tai lähettelisi nimipäiväkortteja ja soittelisi liibalaaba-puheluja ihan muuten vaan. Mulle sellaiset asiat eivät ole luontevia tapoja pitää yllä minkäänlaista ihmissuhdetta ja mä ahdistun suunnattomasti, jos mun oletetaan lähetävän ainoana pienenä vapaahetkenä (jolloin saisin vetää college-asussa jäätelöä sohvalla aivan yksinäni) kolmenkytä kilsan päähän juomaan kupin kahvia ja näyttäytymään, että jep, olen elossa edelleen.
Olenko mä kylmänkiskoinen ja sydämetön ihminen, vai onko tää ihan inhimillistä?
