Siis mikä tää vitun villitys on, että joka toinen viistoistavee teiniprinsessa haluaakin olla joku satakilonen kehonrakentaja tai ainakin ottaa osaa heti seuraaviin bikini fitness-kisoihin maitorahkan ja kahvakuulan muokkaamine vartaloineen?
Itse kun ensimmäisen kerran aloin säännöllisesti käymään salilla vuonna 2005, sain kuulla, kuinka ruma näky on lihaksikkaat naiset ja muutenkin kuinka vajakki harrastus joku PUNTTISALI on. Silloin oli Utsjoen talviyötäkin viileämpää olla cheerleader tai voimistelija. Mutta punttisali... Se oli vaan vanhojen patujen tai amisjätkien harrastus, ei naisille sopivaa toimintaa lainkaan.
Nyt kun menee salille, se on täynnä pikkuämmiä treeniohjelmineen kekkuloimassa. Kun menee keskustelupalstoille, yläasteikäiset tytöt kyselee vinkkejä lihasmassan kasvattamiseen. Laittaa radion päälle, katsoo telkkaria, lukee lehteä tai menee nettiin, joka paikassa on fitnessmuijia tai sellaiseksi haluavia naisia, naisten kehonrakennusblogeja, treenivinkkejä tytöille tai lisäravinnetarjouksia. Se mikä oli vielä parikin vuotta sitten totaalisen turhaa ja tylsää, onkin nyt about siistein harrastus ikinä. Pena tekee naisen, vai mitä?
Tää yllättävä ja yhtäkkinen punttisuosio on aiheuttanut sen, että joka saatanan salinkävijä mielletään fitnesskropan tavoittelijaksi. "Millaset tavotteet sulla on?" No ihan sellaset, että saisin tässä rauhassa kasvatella haukkariani ja ihailla sitä sitten kotona peilistä. Saatana. Tällaista mun harrastamaa sunnuntaisaleilua ei ymmärretä, koska pitää tähdätä johonkin. Pitää olla tavoitteita, pyrkimyksiä ja taistelua unelmakropasta. Vaikka siä salilla tulee n. 5-6 kertaa viikossa käytyä, se ei tarkoita mun halajavan kivikovaa sikspäkkiä tai selkää, johon voisi heijastaa elokuvan. Saatikka että olisin kiinnostunut jostain kisalavoista tai ruokavalion noudattamisesta. Mutta ilmeisesti tällainen huvisaleilu on auttamattomasti so last season.
Jossain netin ihmeellisessä maailmassa törmäsin joku aika sitten otsikkoon "Fitness-urheilu - yhteiskuntakelvollinen syömishäiriö?". Siis sepä se. Pikkulikat luulee, että 1000 kalorilla päivässä saadaan tyyliin tukkireidet, päänkokoinen hauis, tajuton sikspäkki ja ennen kaikkea ohuen ohut vyötärö ja minimaalinen rasvaprosentti. Epärealistisia toiveita, joita yhteiskunta tukee - eihän kyse ole mistään syömishäiriöstä, vaan rautaisesta tahdosta, voimasta ja itsekurista. Kitkutellaan parilla maitorahkalla ja punnitaan ruho pari kertaa päivässä, mutta se on hyväksyttävää, suorastaan ihannoitavaa. Koska sehän on voimailua! Ei mitään heikkojen pikkutyttöjen anoreksiasekoilua.
Itse kun ensimmäisen kerran aloin säännöllisesti käymään salilla vuonna 2005, sain kuulla, kuinka ruma näky on lihaksikkaat naiset ja muutenkin kuinka vajakki harrastus joku PUNTTISALI on. Silloin oli Utsjoen talviyötäkin viileämpää olla cheerleader tai voimistelija. Mutta punttisali... Se oli vaan vanhojen patujen tai amisjätkien harrastus, ei naisille sopivaa toimintaa lainkaan.
Nyt kun menee salille, se on täynnä pikkuämmiä treeniohjelmineen kekkuloimassa. Kun menee keskustelupalstoille, yläasteikäiset tytöt kyselee vinkkejä lihasmassan kasvattamiseen. Laittaa radion päälle, katsoo telkkaria, lukee lehteä tai menee nettiin, joka paikassa on fitnessmuijia tai sellaiseksi haluavia naisia, naisten kehonrakennusblogeja, treenivinkkejä tytöille tai lisäravinnetarjouksia. Se mikä oli vielä parikin vuotta sitten totaalisen turhaa ja tylsää, onkin nyt about siistein harrastus ikinä. Pena tekee naisen, vai mitä?
Tää yllättävä ja yhtäkkinen punttisuosio on aiheuttanut sen, että joka saatanan salinkävijä mielletään fitnesskropan tavoittelijaksi. "Millaset tavotteet sulla on?" No ihan sellaset, että saisin tässä rauhassa kasvatella haukkariani ja ihailla sitä sitten kotona peilistä. Saatana. Tällaista mun harrastamaa sunnuntaisaleilua ei ymmärretä, koska pitää tähdätä johonkin. Pitää olla tavoitteita, pyrkimyksiä ja taistelua unelmakropasta. Vaikka siä salilla tulee n. 5-6 kertaa viikossa käytyä, se ei tarkoita mun halajavan kivikovaa sikspäkkiä tai selkää, johon voisi heijastaa elokuvan. Saatikka että olisin kiinnostunut jostain kisalavoista tai ruokavalion noudattamisesta. Mutta ilmeisesti tällainen huvisaleilu on auttamattomasti so last season.
Jossain netin ihmeellisessä maailmassa törmäsin joku aika sitten otsikkoon "Fitness-urheilu - yhteiskuntakelvollinen syömishäiriö?". Siis sepä se. Pikkulikat luulee, että 1000 kalorilla päivässä saadaan tyyliin tukkireidet, päänkokoinen hauis, tajuton sikspäkki ja ennen kaikkea ohuen ohut vyötärö ja minimaalinen rasvaprosentti. Epärealistisia toiveita, joita yhteiskunta tukee - eihän kyse ole mistään syömishäiriöstä, vaan rautaisesta tahdosta, voimasta ja itsekurista. Kitkutellaan parilla maitorahkalla ja punnitaan ruho pari kertaa päivässä, mutta se on hyväksyttävää, suorastaan ihannoitavaa. Koska sehän on voimailua! Ei mitään heikkojen pikkutyttöjen anoreksiasekoilua.