Nykyään syömistäkin tunnutaan pitävän nolona asiana, vähän niin kuin jotain intiimivaivaa. Satunnainen karkkipatukka muiden maitorahkaa mättävien ihmisten läsnäollessa on melkein yhtä häpeällistä, kuin kusta housuun ruuhkabussissa. Enää ei herkutella tai syödä hyvää, vaan sillekin on lehtien sivuilla annettu nolo nimi "tunnesyöminen" tai "lohtusyöminen".
Leffakarkit ja pitsaperjantait ovat konkreettisia esimerkkejä ihmisen heikkoudesta, mikäli nykyruokakulttuuria uskoo. Syömistä ei harrasteta enää sosiaalisena ja miellyttävänä tapahtumana, vaan pakollisena toimintana elämisen jatkumisen suhteen. Ruokailun tulee olla kontrolloitua ja kuin kisadieetillä olevan kehonrakentajan ravinto-oppaasta, eikä ruoka ei täytä nykyajan direktiivejä, jos se maistuu hyvältä.
Musta tuntuu, että mä heittäydyn niskoilleni hissikuiluun seuraavasta "testaa oletko lohtusyöjä"-rastitustehtävästä naistenlehdessä. Tai artikkeleista, joissa ihmisestä yritetään tappaa viimeinenkin nautinnonhaluisuus. Tai internetkeskustelusta, jossa jokaikinen ruokavalio lytätään paskana tapana nauttia päivittäiset ateriat. Jospa ihan siirryttäisiin porukalla letkuruokintaan, niin eipä tarvitsisi murehtia eväsleivän kuitumäärää tai kananmunan keltuaisen kaloripitoisuutta. Tai juodaan vaan vettä ja kuollaan onnellisina - ja ennen kaikkea itsekurin näkökulmasta katsottuna kärkikastina.
Mikä siinä on, että kaikki täytyy vetää niin vituilleen ja viimesen päälle överiksi? Nälkäänsä tai mielitekoonsa ei saa jääkaappia avata, ellei kellonaika ole oikea ja kaapin sisältö asianmukaisesti varusteltu. Tokihan on hyvä, jos ihmiset skarppaa ruokatottumuksissaan, mutta jos oikein etsimällä etsitään eri ruuista vikoja, niin eihän täällä saa saatana syödä mitään. Jos ei ole hiilareita, niin sitten on liian vähän protskua. Jos on sopivasti kaloreita, niin ei ole kuitua. Kalsiumia tulee sopivasti, mutta on liikaa sokeria. Muuten hyvää ravintoa, mutta maistuu liian hyvälle. Nyyh.
Mä olen vähän sitä mieltä, että me eletään ortoreksian kulta-aikaa. Nykyajan itsekuriajattelu ja vahvan luonteen todistelu on hypännyt työ- ja koulumaailmasta ruokakulttuuriin ja syömistottumuksiin. Ennen piti olla ahkera työntekijä ja huippuoppilas, nyt ravintoterapeutista heti seuraava ja mehukeittopaaston mestari. "Ai sulla on eväänä sämpylä, oi että, antaispa munkin itsekuri syödä joskus tollasen hiilarileivän." Joo ja antaispa munkin itsekuri potkasta sua nenänvarteen.
Leffakarkit ja pitsaperjantait ovat konkreettisia esimerkkejä ihmisen heikkoudesta, mikäli nykyruokakulttuuria uskoo. Syömistä ei harrasteta enää sosiaalisena ja miellyttävänä tapahtumana, vaan pakollisena toimintana elämisen jatkumisen suhteen. Ruokailun tulee olla kontrolloitua ja kuin kisadieetillä olevan kehonrakentajan ravinto-oppaasta, eikä ruoka ei täytä nykyajan direktiivejä, jos se maistuu hyvältä.
Musta tuntuu, että mä heittäydyn niskoilleni hissikuiluun seuraavasta "testaa oletko lohtusyöjä"-rastitustehtävästä naistenlehdessä. Tai artikkeleista, joissa ihmisestä yritetään tappaa viimeinenkin nautinnonhaluisuus. Tai internetkeskustelusta, jossa jokaikinen ruokavalio lytätään paskana tapana nauttia päivittäiset ateriat. Jospa ihan siirryttäisiin porukalla letkuruokintaan, niin eipä tarvitsisi murehtia eväsleivän kuitumäärää tai kananmunan keltuaisen kaloripitoisuutta. Tai juodaan vaan vettä ja kuollaan onnellisina - ja ennen kaikkea itsekurin näkökulmasta katsottuna kärkikastina.
Mikä siinä on, että kaikki täytyy vetää niin vituilleen ja viimesen päälle överiksi? Nälkäänsä tai mielitekoonsa ei saa jääkaappia avata, ellei kellonaika ole oikea ja kaapin sisältö asianmukaisesti varusteltu. Tokihan on hyvä, jos ihmiset skarppaa ruokatottumuksissaan, mutta jos oikein etsimällä etsitään eri ruuista vikoja, niin eihän täällä saa saatana syödä mitään. Jos ei ole hiilareita, niin sitten on liian vähän protskua. Jos on sopivasti kaloreita, niin ei ole kuitua. Kalsiumia tulee sopivasti, mutta on liikaa sokeria. Muuten hyvää ravintoa, mutta maistuu liian hyvälle. Nyyh.
Mä olen vähän sitä mieltä, että me eletään ortoreksian kulta-aikaa. Nykyajan itsekuriajattelu ja vahvan luonteen todistelu on hypännyt työ- ja koulumaailmasta ruokakulttuuriin ja syömistottumuksiin. Ennen piti olla ahkera työntekijä ja huippuoppilas, nyt ravintoterapeutista heti seuraava ja mehukeittopaaston mestari. "Ai sulla on eväänä sämpylä, oi että, antaispa munkin itsekuri syödä joskus tollasen hiilarileivän." Joo ja antaispa munkin itsekuri potkasta sua nenänvarteen.