Mä olen tehnyt omia epätieteellisiä johtopäätöksiäni ja todennut, että nykyteineiltä ja tämän hetken nuorilta aikuisilta puuttuu aivan täysin pettymyksensietoyky.
Itsetuhoisuus, masennus ja "masennus" lisääntyvät, kaikilla on paskaa, kukaan ei jaksa elää, joka toinen haluaa viillellä ja elämä on täysin arvotonta (mikäli lööppejä, uutisointia, nettikirjoittelua, ammatikseen vastaavanlaisten tapausten kanssa työskenteleviä ja kuulopuheita on uskominen). Elämä nähdään suorastaan turhana tuskana, eikä tulevaisuudelta odoteta mitään hyvää. Ja syyt tähän "pahaan oloon" ovat sarjaa 'mutsi ei päästä festareille', 'pokkis jätti' tai 'lihoin kolme kiloo kesällä', kun ennen ihmiset traumatisoituivat esimerkiksi huonoista kotioloista tai kiusaamisesta.
Nykyaika on helppoa aikaa, kaiken saa valmiina, ei tarvi ku nappia painaa. Kukaan ei voi väittää, etteikö käytännön asiat olisi helpompia kuin ennen, tai että eläisimme jossain valtavassa puutteessa ja kurjuudessa. Koska suurella osalla ihmisistä on ruokaa, siistit vaatteet, mahdollisuuksia tulevaisuuden suhteen ja muutenkin suhteellisen tasainen tie edessä ja takana, täytyy keksiä ongelmia itse ja loukkaantua verisesti pienistäkin vastoinkäymisistä.
Tiedän ihmisiä, joille on oikeasti tapahtunut kamalia asioita: on menetetty perheenjäseniä ja lähisukulaisia, sairastettu vakavia sairauksia ja jouduttu laittamaan kaikki suunnitelmat uusiksi. Suru-uutisia, kuolemaa, loukkaantumisia, tapaturmia ja huonoja lähtökohtia. Ihme kyllä nämä ihmiset eivät ole niitä, joilla yhdistyy ahdistus, masennus, itsetuhoisuus, vitutus ja paha olo. Ne, joilla on se kaikkein pahin olo, ovat näitä "äiti lupas mopoauton, enkä saanutkaan sitä, nyt mä sitten viiltelen"- ja "mua haukuttiin feisbuukis lortoks, tuntuu pahalta" -tapauksia.
Miksei ihmiset enää ymmärrä, että tämä on elämää? Elämään kuuluu myös vastoinkäymisiä, pettymyksiä, kyyneileitä, surua ja murhetta, eikä pelkkiä taikaponeja, Lontoon shoppailureissuja ja auringonpaistetta. Saatana elämän kuuluu joskus kohlia ja satuttaa, ei pelkästään kutitella höyhenellä leuan alta! Mikä siinä on vaikea sisäistää? Miksi pettymyksistä ei päästä yli, kuten menneinä aikoina?
Miten nää nykyajan mopoautosankarit, pilalle lellityt lössykät ja nää, joiden vanhemmat on suojellu kaikilta ikäviltä kokemuksilta, tulee koskaan pärjäämään elämässä? Unelmaduunit voi mennä sivu suun, raskauskilot tulee tuplana, rahat voi olla vähissä tai auto hajota tienposkeen - puhumattakaan isommista ja oikeista vastoinkäymisistä.
Äiti on aina sanonu, että mun pettymyksensietokyky on lähes olematon, mutta nykytättähääriä katsoessani mä tunnen olevani terästä...
Aihetta keventääkseni pyydän teitä lukijoita kertomaan tilanteesta, jolloin pettymyksensietokykynne on ollut hyvin alhainen ja näin jälkikäteen vähän nolottaa. Ite muistan, ku ala-asteella meidän luokassa oli arvonta jonka pääpalkinto oli Tapparan fanipata ja eräs joka ei lätkästä välittänytkään, voitti sen ja SAATANA MÄ OLIN PETTYNYT, mutta enpäs näyttänyt sitä kenellekään. Muka. Näkihän sen kilometrin päähän, kun mun naama veny ja leuka tippu lattiaan.......
Itsetuhoisuus, masennus ja "masennus" lisääntyvät, kaikilla on paskaa, kukaan ei jaksa elää, joka toinen haluaa viillellä ja elämä on täysin arvotonta (mikäli lööppejä, uutisointia, nettikirjoittelua, ammatikseen vastaavanlaisten tapausten kanssa työskenteleviä ja kuulopuheita on uskominen). Elämä nähdään suorastaan turhana tuskana, eikä tulevaisuudelta odoteta mitään hyvää. Ja syyt tähän "pahaan oloon" ovat sarjaa 'mutsi ei päästä festareille', 'pokkis jätti' tai 'lihoin kolme kiloo kesällä', kun ennen ihmiset traumatisoituivat esimerkiksi huonoista kotioloista tai kiusaamisesta.
Nykyaika on helppoa aikaa, kaiken saa valmiina, ei tarvi ku nappia painaa. Kukaan ei voi väittää, etteikö käytännön asiat olisi helpompia kuin ennen, tai että eläisimme jossain valtavassa puutteessa ja kurjuudessa. Koska suurella osalla ihmisistä on ruokaa, siistit vaatteet, mahdollisuuksia tulevaisuuden suhteen ja muutenkin suhteellisen tasainen tie edessä ja takana, täytyy keksiä ongelmia itse ja loukkaantua verisesti pienistäkin vastoinkäymisistä.
Tiedän ihmisiä, joille on oikeasti tapahtunut kamalia asioita: on menetetty perheenjäseniä ja lähisukulaisia, sairastettu vakavia sairauksia ja jouduttu laittamaan kaikki suunnitelmat uusiksi. Suru-uutisia, kuolemaa, loukkaantumisia, tapaturmia ja huonoja lähtökohtia. Ihme kyllä nämä ihmiset eivät ole niitä, joilla yhdistyy ahdistus, masennus, itsetuhoisuus, vitutus ja paha olo. Ne, joilla on se kaikkein pahin olo, ovat näitä "äiti lupas mopoauton, enkä saanutkaan sitä, nyt mä sitten viiltelen"- ja "mua haukuttiin feisbuukis lortoks, tuntuu pahalta" -tapauksia.
Miksei ihmiset enää ymmärrä, että tämä on elämää? Elämään kuuluu myös vastoinkäymisiä, pettymyksiä, kyyneileitä, surua ja murhetta, eikä pelkkiä taikaponeja, Lontoon shoppailureissuja ja auringonpaistetta. Saatana elämän kuuluu joskus kohlia ja satuttaa, ei pelkästään kutitella höyhenellä leuan alta! Mikä siinä on vaikea sisäistää? Miksi pettymyksistä ei päästä yli, kuten menneinä aikoina?
Miten nää nykyajan mopoautosankarit, pilalle lellityt lössykät ja nää, joiden vanhemmat on suojellu kaikilta ikäviltä kokemuksilta, tulee koskaan pärjäämään elämässä? Unelmaduunit voi mennä sivu suun, raskauskilot tulee tuplana, rahat voi olla vähissä tai auto hajota tienposkeen - puhumattakaan isommista ja oikeista vastoinkäymisistä.
Äiti on aina sanonu, että mun pettymyksensietokyky on lähes olematon, mutta nykytättähääriä katsoessani mä tunnen olevani terästä...
Aihetta keventääkseni pyydän teitä lukijoita kertomaan tilanteesta, jolloin pettymyksensietokykynne on ollut hyvin alhainen ja näin jälkikäteen vähän nolottaa. Ite muistan, ku ala-asteella meidän luokassa oli arvonta jonka pääpalkinto oli Tapparan fanipata ja eräs joka ei lätkästä välittänytkään, voitti sen ja SAATANA MÄ OLIN PETTYNYT, mutta enpäs näyttänyt sitä kenellekään. Muka. Näkihän sen kilometrin päähän, kun mun naama veny ja leuka tippu lattiaan.......