Tiedättekö sen tunteen, kun ei ole nälkä -oikeastaan hyvinkin kylläinen olo- mutta himo syödä on valtava? Mä painin parasta aikaa sen tunteen kanssa.
Mä en voi sietää niitä ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti tajua valtavaa mielitekoa syödä (varsinkin jotain hyväää...) ja korostavat omaa itsekuriaan. Sillä ei saatana ole mitään tekemistä itsekurin kanssa; joku vaan ei koe valtavaa halua syödä kattilallista kaurapuuroa, litran jugurttipurkkia, irtokarkkipussia ja kolmea meetvurstikurkkuleipää ihan vaan välipalaksi. Ja tällä hetkellä em. mainittu menu sopisi mulle todella hyvin.
Syöminen on vaan niin ihanaa. Maailman paras tunne on se, kun ruoka on valmis. Ja päivän paras aika on ruoka-aika. Ja se aika on usein. Vieläkin muistelen lämmöllä (suorastaan sairaalloisen kaipaavasti) jokunen tunti takaperin syötyä päivällistä ja sen jälkeistä välipalaani ja nyt innolla odotan, josko kohta voisi nappasta jotain hyvää napaansa, ihan vaan iltapalan ominaisuudessa.
Joulu, häät, sukulaisten syntymäpäivät ja muut juhlavammat ruokabileet on ehdottomasti mun vuoden -elämän?- kohokohtia. Mikään ei ole niin mahtavaa, kun lähteä kohti seisovaa pöytää ripein askelin, lautasta puristaen ja pelko perseessä, että jospa se paahtopaisti ehtiikin loppua ennen mua tai en sittenkään saa kolmatta siivua sitä vastapaistettua leipää. Ja sitten se helpotuksen huokaus, kun kaikkea hyvää riittää vielä neljännellekin ruokakierrokselle.
Kai tää on sitä kuuluisaa lohtusyömistä tai mun tunne-elämässä on valtavia ongelmia, kun rakastan syömistä ja ruokaa. On vaan niin parasta laittaa Hynttyyt Yhteen-dvd pyörimään ja ottaa pienimuotoinen ilta-ateria sinne sohvankulmaan mukaan. Tai pitää kunnon tortilla-ilta. Elämän mukavia asioita on ihana juhlistaa ruuan muodossa, hyvässä porukassa on ihanaa syödä ja ruoka nyt vaan on suht tärkeää noin hengissä pysymisenkin kannalta. Miksei siitä saisi nauttia?
Minkä jumalan tähren aina on joku, jonka "ei tee koskaan mitään mieli", "ei tykkää syödä", tai jonka mielestä ruuasta nauttiminen on jotenkin säälittävää tai kertoo jostain vammoista sielussa ja itsetunnossa? Miksei muka saisi vähän mässäillä, hakea lisää ja nauttia ihan siitä arkiruuastakin? Mikä siinä on, että toisten syömisrakkautta ei hyväksytä? Jos harrastan ruokailua tiuhaan tahtiin, niin sittenpä harrastan. Ei se saatanan postimerkkien keräily tai vaikka ringette sen jalompia harrastuksia ole, kuin vetää jugurttia suoraan purkista ja siinä sivussa askarrella pari ruisleipää usealla eri päällisellä.
Kesän uusiaperunoita, mansikkakakkuja, jäätelökioskirallia ja tirisevää grilliä odotellessa...
Mä en voi sietää niitä ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti tajua valtavaa mielitekoa syödä (varsinkin jotain hyväää...) ja korostavat omaa itsekuriaan. Sillä ei saatana ole mitään tekemistä itsekurin kanssa; joku vaan ei koe valtavaa halua syödä kattilallista kaurapuuroa, litran jugurttipurkkia, irtokarkkipussia ja kolmea meetvurstikurkkuleipää ihan vaan välipalaksi. Ja tällä hetkellä em. mainittu menu sopisi mulle todella hyvin.
Syöminen on vaan niin ihanaa. Maailman paras tunne on se, kun ruoka on valmis. Ja päivän paras aika on ruoka-aika. Ja se aika on usein. Vieläkin muistelen lämmöllä (suorastaan sairaalloisen kaipaavasti) jokunen tunti takaperin syötyä päivällistä ja sen jälkeistä välipalaani ja nyt innolla odotan, josko kohta voisi nappasta jotain hyvää napaansa, ihan vaan iltapalan ominaisuudessa.
Joulu, häät, sukulaisten syntymäpäivät ja muut juhlavammat ruokabileet on ehdottomasti mun vuoden -elämän?- kohokohtia. Mikään ei ole niin mahtavaa, kun lähteä kohti seisovaa pöytää ripein askelin, lautasta puristaen ja pelko perseessä, että jospa se paahtopaisti ehtiikin loppua ennen mua tai en sittenkään saa kolmatta siivua sitä vastapaistettua leipää. Ja sitten se helpotuksen huokaus, kun kaikkea hyvää riittää vielä neljännellekin ruokakierrokselle.
Kai tää on sitä kuuluisaa lohtusyömistä tai mun tunne-elämässä on valtavia ongelmia, kun rakastan syömistä ja ruokaa. On vaan niin parasta laittaa Hynttyyt Yhteen-dvd pyörimään ja ottaa pienimuotoinen ilta-ateria sinne sohvankulmaan mukaan. Tai pitää kunnon tortilla-ilta. Elämän mukavia asioita on ihana juhlistaa ruuan muodossa, hyvässä porukassa on ihanaa syödä ja ruoka nyt vaan on suht tärkeää noin hengissä pysymisenkin kannalta. Miksei siitä saisi nauttia?
Minkä jumalan tähren aina on joku, jonka "ei tee koskaan mitään mieli", "ei tykkää syödä", tai jonka mielestä ruuasta nauttiminen on jotenkin säälittävää tai kertoo jostain vammoista sielussa ja itsetunnossa? Miksei muka saisi vähän mässäillä, hakea lisää ja nauttia ihan siitä arkiruuastakin? Mikä siinä on, että toisten syömisrakkautta ei hyväksytä? Jos harrastan ruokailua tiuhaan tahtiin, niin sittenpä harrastan. Ei se saatanan postimerkkien keräily tai vaikka ringette sen jalompia harrastuksia ole, kuin vetää jugurttia suoraan purkista ja siinä sivussa askarrella pari ruisleipää usealla eri päällisellä.
Kesän uusiaperunoita, mansikkakakkuja, jäätelökioskirallia ja tirisevää grilliä odotellessa...